Tämän taivaan alla

Tuulee niin, että hiekka tunkee jokaiseen löytämäänsä reikään - no, ainakin korviin ja suuhun. Aurinko rakentaa merelle häikäisevän siltansa. Ihmiset, jotka kävelevät ja pyöräilevät tuota kevyenliikenteenväylää molempiin suuntiin, kuulevat lähinnä aaltojen jatkuvan maihinnousun ja autojen aiheuttavan sekamelskan. Yksi ei kuitenkaan kuule noista kumpaakaan. Tuo ainoa, joka on viitsinyt jäädä tuon kasvojapiiskaavan hiekan armoille istumaan. Tuo poika, joka on jäänyt tuijottelemaan horisontissa näkyvää Englantia mietteissään. Hän kuulee vain Jouni Hynysen sanat karhean äänen laulamana:

"Tämän taivaan alla tuuli puhaltaa. Se hakee vertaistaan.

Ja pieni ihminen ristii kätensä rukoillakseen,

mutta rukous on vain mutina tuulessa, ei sitä kukaan kuule ja

jos jostain joskus löytyy Jumala, ei se lapsekseen, kuvakseen - minua tunnista."

Miksi ihmeessä poika tuollaista edes kuuntelee? Ei hän ainakaan tuohon halua uskoa. Se nyt ei ole kuitenkaan pojalla päälimmäisenä mielessä. Enemmän pohdituttaa tulevaisuus. Se on pohdituttanut viimeaikoina paljon. Varsinkin nyt tänään kun poika oli alkanut miettimään menneisyyttään - ja tekemiään päätöksiään. Hän nimittäin olisi voinut tänä syksynä kirjoittaa jo osan aineistansa. Ainakin matematiikan. Hän olisi voinut olla ensi kevään todennäköinen vaihtoehto sen vuoden nuorimmaksi poikaylioppilaaksi. Nyt kuitenkin vaikuttaa, että matematiikankin kirjoittamiseen oli vielä kaksi ja puolivuotta aikaa. "Kirjoitan samaan aikaan kuin muutkin ikäiseni," poika ajattelee, "olen niin kuin muutkin - tavallinen."

Tavallisuus - juuri se mikä pojassa eniten risoo. Se mitä hän nimenomaan ei halua. Kulkea massan mukana. Senhän takia hän nyt tässäkin istuu ainoana "nauttimassa" syysilmasta. Sade kuitenkin yllättää/kirjoittaja kyllästyy kirjoittamaan enempää ja poikanen nousee ja lähtee takaisin koululle päin.