Ai niin, unohtu muuten sanomani, että mä taidan olla lomilla Auroran Skotlannin reissun aikana, ja saanut jo Ismolta luvan liittyy seuraan, että jos säkä käy niin saatan osaa teistä siellä nähdä ;D

Kaikenmaailman ihmisiä..

Kävin eilen tapaamassa saksalaisia kavereita Swanseassa. Nii-i, ihan oikeesti. En mä nyt mikään täydellinen antisosiaalisuus ollutkaan. ;/ No mut enivei, mentiin sitten pelaan biljardii ja keilaileen ensiksi. Se oli ihan suhteellisen mukavaakin jopa. No, sitten me mentiinkin jo syömään ja sepä vasta mukavaa olikin :b Maittavan Subway-ruoan jälkeen sitten suuntasimmekin Crossfireen, kaikkien nörttien ja muiden vastaavien kokoontumispaikkaan. Siellä nimittäin on tietokoneita. Paljon tietokoneita. Niillä sitten voi pelata toisten kanssa. Siellä sit meillä menikin loppuilta, eli pelattiin siellä neljä tuntii Counterstrike: sourcea ja Warcraft kolmosta (Frozen Thronella tietenkin ;) Oli kyllä tosi nörtti olo sen jälkeen.

Mahtavinta oli kuitenkin, kun menin bussipysäkille odotteleen bussia. Rupesin vähän ihmetteleen kun se sano että vika bussi menis kuuden aikaan (kello oli jotain kaheksan). Rupesin sit ihmetteleen kun olin netistä varmasti kattonu että yhteentoista asti kulkis bussei. Sitten näin sen mun bussin: huh huh. Ette uskokaan kuinka nopeesti reagoin kun se kääntykin risteystä ennen vasemmalle. Jalat alle vaan samantien ja vesisateeseen. Siinä sit juoksentelin sitä bussia kiinni. Paskempi homma vaan oli, että pitäis ylittää tie jotta pääsisin sinne bussiin joskus. No sain tien ylitettyy ja onnekseni seuraavalla pysäkillä oli porukkaa niin bussin pysäyttivät. Ahtauduin bussiin sisään ja sain jopa istumapaikan.

Hetken aikaa matkustettuani tein sen illan virheen: katsoin, että takarivistä poistui joku ja sinne jäi hyvin tilaa. Niinpä kävelin sinne. Siinä viiden istuimen rivissä istui vain yksi kaveri lisäkseni. En sen enempää kiinnittänyt huomiota. Joka tapauksessa se tervehti mua, vaikka kuinka yritin näyttää siltä että turha tulla jutteleen. Ynähdin jotain takasin, ja kun vilkasin sinnepäin niin huomasin kuinka sen silmät harotti ihan joka suuntaan. No siitä se sitten alko, kun se alko selittään kuulkaa ihan kaikkea. Siitä kuinka se tykkää lähtee kaupunkiin juomaan, ja tulla bussilla takas (muistakaa että kello oli kaheksan), siitä kuinka se osaa ajaa autoa ja kyseli että onks mulla työtä ja mitä teen ja kaikkee sellasta. Sitten se kerto että kuinka se on polttanu 10 jotain juttuu tänään, joista kaheksan oli kannabista ja sit se kyseli että poltaks mä pilvee, ja kaikkee muuta jännää.

No, sitten se yhtäkkiä pomppaakin sieltä paikaltaan siihen mun eteen istumaan. No, mikäpä siinä mutta kun se alkaa esitteleen mulle sen niskassa olevia finnejä. Kyselee että onks ne pahoja, montaks niitä on ja onks mulla sellasii. Joo joo... No sit alko kuule jo Aapolla menee hermot, kun se alko arvosteleen mun lettii. Kerto että se on ihan liian pitkä. Onneks oli kuitenkin ystävällinen henkilö kyseessä: lupasi leikkaa mun letin kolmella punnalla ;D Jätin tarjouksen kuitenki väliin. Sitten kaveri vielä tuli kädellänsä kokeileen mun lettiä. Huh huh.

No sit ihan yöstä se totee, et oli kiva tavata ja menee seuraavaan penkkiriviin häirköimään muita. Sellanen tarina tällä kertaa. Tässä mietin tosiaan, että matkailu tosiaan avartaa: tän matkan aikana olen jo nähnyt verille hakatun naisen, humalaisen miehen bussissa kolmen lapsen kanssa, ja lapset oli tuhat kertaa aikuisempia kuin isänsä, liian aikuisia ja nyt sit tollasen huumenarkkarin, joka kerto että käyttää huumeita joka aamu, ja aina töissä ja sillee. Mitä seuraavaksi?

"Kaikkeen tottuu...

...paitsi jääpuikkoon perseessä."

Tuota ne viisaat kertovat, ja olen pohtinut että kuinka totta tuo onkaan. Sopeutuminenhan on ollut yksi ihmisen mahtavista ominaisuuksista joiden avulla se on päässyt nykyiseen asemaansa, "evoluution huipulle". Tottuminen tai sopeutuminen voivat olla myös huonojakin juttuja. Aika useinkin. Faktahan tuntuu olevan, että ihminen ei voi olla onnellinen. Aina on jotain mitä voisi parantaa. Oikeastaan onnellisuus onkin enemmän asennekysymys. Joko sitä vaan päättää tyytyä siihen mitä on tai sitten ei. Toki sitä voisi hakea sellaista kultaista keskitietä; en ole liian ahne, mutten en turhan vaatimatonkaan.

Täällä kun on tottunu oleen paljon omissa oloissaan aika paljon, niin on sitä oppinu viihtymäänkin yksikseen. En pidä sitä oikeestaan ees pahana. Ehkä se on, ehkä ei. Mulle se kuitenkin sopii, koska olen siihen tottunut. Ehkä joskus sitten totun taas sosiaaliseen elämääni ja silleen, mutta nyt on hyvä näin :)

Huumorialojen kuningas

Paikallista tiedelinjahuumoria suoraan matikan opettajaltani:

"Trigonometric identities are just like rabbits:
you get two of them together and you thirty two more..."

yks saksalainen meni viel nauraan :

Miehet vieraissa..

Mä oon tässä pohtinut erästä vanhaa tapaa, nimittäin partnerin esittelyä vanhemmille. Olen nimittäin kuullut aika monen tuttuni ja vähän vähemmän tuttuni mielipiteitä asiasta.

Ennenaikaan oli todella tärkeää, että sai vanhempiensa hyväksynnän partneristaan. Tuota ennenhän vanhemmat ne puolisot valitsivat. Nykyäänhän sitä voi karata vaikka mihin tai tehdä muuta hauskaa, mutta on vähintään kohteliasta esitellä tämä vanhempien vävy-/miniäehdokas. Jostain syystä tuntuu, että näihin miniäehdokkaisiin suhtaudutaan aina huomattavasti suuremmalla varauksella kuin tähän minun edustaman sukupuolen vastaavaan. Mistä tämä johtuu?

Kuudentoista vuoden kokemuksella olen jonkun verran oppinut, että miten pitää välit vanhempaan sukupolveen. Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa tyttö esittelee poikaystävänsä vanhemmille. Poika on kutsuttu viikonloppuna vaikkapa lounaalle. Kaikkein paras tapa tytön äitiin on tehdä vaikutus tietysti sillä hymyllä vain. Sitten kun on vielä kohtelias ruokapöydässä ja vaikka tarpeen tullen vielä kehuu ruokaa, niin siinähän on jo vaikutusta seuraavalle vuodelle. Äiti on ihan sulaa vahaa. Isäkin on oikeastaan aika helppo, varsinkin jos hänellä ei omia poikia ole. Yleisimmät puheenaiheet löytyy tietysti urheilusta tai tekniikasta. Niistä kun löytyy jotain tietämystä, niin jo ollaan isänkin suosiossa. Helppoo kun mikä. Mutta mitä sitten tytön tarvitsisi tehdä saadakseen vaikutuksen? Äideille varsinkin tuntuvat nuo ilkeät naiset, jotka meinaavat viedä oman pikku kullanupun pois elämästä, aiheuttavan suurta päänvaivaa. Aina ei oo helppoo.

Samojen tähtien alla - nyt ja aina.

Lähden kävelemään illalla ulos. Pitää viedä kirje postilaatikkoon. Alkaa hiljalleen jo hämärtään, katulamput ovat jo syttyneet. Postilaatikolle ei ole pitkä matka, ehkä noin viisisataa metriä. Kuuntelen siinä musiikkia matkallani. Laitan kirjeen laatikkoon ja huomaan siitä ihan läheltä lähtevän pienen kapean tien, jota ei ole valaistu. Mietin hetken, ja päätän lähteä sitä pitkin kävelemään - eihän tässä nyt parempaakaan tekemistä ole. Kun kävelen kauemmaksi tuolta valaistulta tieltä, taivaan värit alkavat erottua paremmin. On se vaihe illasta, kun voit nähdä kaikki sinisen sävyt. Taivaanrannassa vielä hieman punertaa.



Pian huomaan jo ensimmäisen tähden syttyvän taivaalle, sitten toisen. Jatkan matkaani ja huomaan selkäni takana kuun ilmestyvän esiin talojen takaa. Se on lähes täysi, mutta kuitenkin aika pieni. Jatkan vielä vähän matkaa noita nyt jo kymmeniä tähtiä katsellen. Tähtiä katsellessa muut asiat alkavat tuntua niin merkityksettömiltä. Etenkin sellaiset tekijät kuin aika ja paikka. Osittain samoja tähtiä tekin siellä Pohjolassa ihailette kuin minä täällä. Toisekseen noita samoja tähtiä aion katsella vielä eläkepäivillänikin, toivottavasti silloin myös itseäni miellyttävämmässä seurassa. Onneksi siitä ei kuitenkaan vielä tarvitse murehtia ollenkaan. Käännyn tiellä ja lähden kävelemään takaisin.
I always take the long way home.